Työviikko takana. oli ihana palata töihin, muksut oli kasvanu jokainen ainenki 5cm. Vastaanotto oli ihana, vaikka sitä eniten hirvittelin mielessäni. Oon kuitenki kuluneen puolen vuoden aikana saanu kuulla ties vaikka ja minkälaista kommenttia poissaoloistani...
Alkuviikko oli pelkkää itkua, aina välillä. Maanantai aamu alko itkulla, ku työkaveri tuli halaamaa ja kyselemää et mikä vointi. Vähä väliä kyynelehdin maanantain aikana, siitä ehkä huomaa mite paha paikka tää mulle on.
Tiistaina itkin taas, sillo työkaveri pisti mut soittaa sen sairaanhoitaja-ajan. Oon siitä kyllä nii kiitollinen, että se pakotti mut siihen! On ollu jotenki nii ihana jutella ihmisten kanssa, ku niitä oikeesti tuntuu kiinnostavan.
Jokapäivä oon saanu tukea, on kyselty et mikä on vointi jne. Mun tiimikaverit on ottanu tän yllättävän hyvin, vaikka on se niilleki varmasti raskasta ku mä oon vähä väliä pois. Mut ne sentää ymmärtää.. Toine työkaveri sai vähä erilaisen vastaanoton, ku tuli pitkän saikun jäljiltä töihi.. Oli haukuttu pystyyn ja käsketty mennä takas saikulle.. Reilua toimintaa, omalta tiimiltä!
Oon tän toisen saikkulaisen kans jutellu sit enempi viime päivinä, ku tilanne on molemmilla sama, vaikka kuitenki iha eri. Mul on vika sydämes, työkaveril ilmeisesti päässä.. Mut lähtökohtasesti sama juttu kummallaki, kukaa ei ymmärrä, epätietosuus syö, lääkäreiltä ei saa vastausta.
Mut tästä on hyvä jatkaa,. Iltasin on ollu pientä pompottelua, mut vaa pientä ja ohi menevää. Viime yönä en tiiä näinkö unta, vai oliko se totta, mut tuntu et tuo pumputin ois koittanu ulos paikaltaan. Mut veikkaan että se oli vaa unta, ei se normisti iha tolta tunnu.. Lähinnä tuntu et oisin saanu iskun siitä deffasta.. sellai outo tunne..
Mut nyt nauttimaan kauniista ja virkistävästä syyspäivästä tuonne pihamaalle :)
-E
