Jos mikään ei riitä. Sanat tyhjää jäävät kaikumaan

Olin taas viime sunnuntain päivystyksessä. Makasin sielä taas 8tuntia, sain sähköiskun jne.. turhan tuttua..

Sen reissun jälkee juttelin äitin kanssa puhelimessa, itkin sille miten väsyny mä oon ku ei mua ota kukaa tosissaan. Äiti lupas alkaa suunnittelemaa jotain, ottaa selvää voisko tehä jotai valitusta tms..

Sen puhelun jälkeen mä totesin itku kurkussa A:lle et mun on SAATAVA jotain apua. Mun on päästävä juttelemaa jonkun kanssa. Ihan sama kenen kanssa, mut pakko. Mun pää hajoo kohta.

Juttelin tänää työkaverin kanssa pitkään. Juteltii tästä mun tilasta, miten mä voin jne. Lopulta S kysy et oonko mä päässy juttelemaa jolleki. Totesin et en, ei oo tarjottu mitää(ja tätä ihmeteltii kovaan ääneen).. Sanoin myös et oon alkanu ite olee kovasti sitä mieltä et tarvian jotai apua, ei mun pää kestä. S totes et no se on sit sillä selvä, otat puhelimen käteen ja soitat. Ja sehä sit piti huolen et mä soitin.

Soitin psykiatriselle sairaanhoitajalla, jonka puhelinnumeron löysin kaupungin nettisivuilta. Selitin sille mun tilanteen, sanoin et oon puolvuotta kärsiny rytmihäiriöistä ja et nyt alkaa riittämää. Mä en enää jaksa, oon nii väsyny tähä kaikkeen.. Jotai se kyseli, mm. et onko syytä löytyny tms. Itkua väänsin jo puhelimessa, enkä meinannu saaha sanottuu ees henkilötunnustani. Mut sain sen ajan!

Pääsen juttelemaa tästä tilanteesta jo 15.10. Kyllä se sh sanos et jos tuntuu et tarvii aiemmi ni hän voi antaa mulle kriisikeskuksen numeron, joho saattaa saaha vähä aikasemmi jo ajan. Mä totesin sille et mä oon jo puol vuotta kestäny, ehkä mä jaksan viel kaks viikkoo.. Kyl toki vähä jännittää et mite se menee, mut oon nii ilonen et sain soitettua.

Onnea on ystävät jotka ovat vahvoja silloin kun tuntuu että itse murenee käsiin <3

-E

ps. jotenki tuntu sen puhelun jälkeen, et painava taakka putos hartioilta. :)