9.6. aina kovaa ei ikinä pehmeää, enkeleitä ei meille riitäkään

Jes, tänää pääsin töihin. Ei tuo työnteko, eikä työpaikkakaan, tunnu enää yhtää nii tyhmältä mitä aiemmin.. Oikeesti, mähä nautin tästäkin päivästä. :) Jotenki huomaa, et ku on pois, ni lapset kehittyy sinä aikana hirveesti. :) 

Mutta, blogin teemaan liittyen: Juttelin tänää vähä johtajan kanssa tästä.

Kerroin sille, mitä oon täs viime päivinä joutunu kokemaan, mitä oon käyny läpi, miten jatkossa toimitaan. 

Johtaja, joka ei tähä mennessä oikei oo tuntunu tajuavan, ja välil tuntuu et se luulee et mä oon iha kiusallani pois töistä, tais jopa ymmärtää etten mä tee tätä tahalleen.. 

Kerroin sille, miten mua pelottaa. Pelottaa nukkuminen, pelottaa jopa kuolema. 

Voin vannoa, että kukaan joka ei ole tällasta kokenu, ei voi käsittää mitä se on ku tuntuu et sydän hyppää rinnasta ulos!

Eikä kukaan varmasti voi käsittää miltä tuntuu maata toimenpidehuoneessa yksin, odottaen että kohta tulee joku ihan vieras naama, joka laittaa suhun unilääkettä ja tainnuttaa sut.

Eikä kukaan käsitä sitäkään, miten kovasti pelottaa just enne ku uni tulee: entä jos en nukahdakaan kunnolla ja tunnen kaiken? Entä jos en herääkään enää?

Kerroin sille lääkekokeiluista, joista toinen vei melkei hengen, ja joista toinen(viimeisin) oli iha järkyttävä kokemus! Oon iha mustelmilla torstai-perjantain jäljiltä, ja SILTI kaiken sen lääkkeen jälkeen(sain suurimman mahdollisen annoksen lääkettä) jouduin seuraavana päivänä pelkäämään taas. 

Sillo mä pelkäsin, pelkäsin et mitä tuleman pitää.

Pelkäsin sitä sähköiskua, jota mulle ei torstaina annettu, koska nukutuksessa on aina omat riskinsä, ja koska mut on lyhyen ajan sisällä nukutettu jo neljästi. 

Pelkäsin tulevaa, entä jos mikään ei auta?! Mitä jos pitää taas turvautua siihen sähköön.. Entä jos se ois se ratkaseva isku ja kaikki ois menetetty?

Mä kerroin sille, miten mä en enää jaksa, miten rankkaa tää kaikki mulle on. Sanoin että tää ainanen pelkääminen käy voimille. 

Se tietää että mun kaikki ihmiset asuu muualla, se tietää et ne asuu kahensadan kilometrin päässä enkä pääse heitä päivittäin näkemään, en edes viikoittain.. En välttämättä edes joka kuukausi. Sen verran se sanos, et mä voin olla onnellinen siitä, et mulla on mies. 

Ja kyllä, mä en tiedä mihin joutuisin ilman A:ta. Se on mun tukena ja turvana, vaikka ois kuinka väsyny iteki. Se on valmis lähtemää viemää mua lääkäriin, vaikka sitte keskellä yötä jos niikseen tulee. Se pitää sylissä ku mun on paha olla ja itkettää. Se potkii eteenpäin, ei anna luovuttaa. Se yrittää ymmärtää. Vaikka tosiasiassa sillä ei oo mitää käsitystä tästä kaikesta. Se tulee vaa vierellä koko ajan. 

Kaiken tän vuodatuksen jälkeen tuntu, et vihdoin alettiin puhua samaa kieltä! Ja ehkä omakin olo vähä helpottu, ku ei tarvi yrittää esittää vahvempaa ku on!

Näihin tunnelmiin,

-E