Oon tosiaan 26vuotias nuori nainen, tällä hetkellä asustan Lahdessa. Olen maailman ihanimmassa työssä, nimittäin päiväkodissa pienten ryhmässä. Ne kaikki 12pientä on mulle niin rakkaita, vähä niinku omia. Omia lapsiahan mulla ei ole, haave on suuri mutta aika näyttää. Mulla on ihana avomies, jonka kanssa on kuljettu yhdessä pari vuotta.
Tänä keväänä alko nää rytmihäröilyt. Ekalla kerralla oikeesti säikähin et mitä helvettiä mulle tapahtuu, ku pienen kävelyn jälkee tuntu et henki ei kulje ja sydän tulee rinnasta läpi. En vaa heti aamusta kiinnittäny mitää huomioo niihi, ku mul oli nii karseet mahakivut et mun kaikki huomiokyky oli niissä. Vasta tosiaa ku lähin liikkeelle, lääkäriin, ni sit huomasin.
Lääkäristähän sain sitte lähetettä eteenpäin, eka tutkittiin mahakipujen syyt, ja sieltä sit sain käskyn siirtyä toiselle puolen sydänfilmiin.
Sen jälkeen otin jonkun aikaa iha lunkisti, okei, häiriöitä tulee ja jos ne ei mee kotona ohi, ni pitää lähtee päivystykseen. Usein häiriöt ehti mennä ohi jo odotushuoneessa, joten hoitajat/lääkäri vaa totes et okei rytmi on sinuksessa, lähe kotii ja tuu takasi jos tulee uusia..
Jotenki kuitenki toi toukokuu muutti mun ajattelumaailman tähä kaikkeen.. viides päivä toukokuuta sain nii rajun "kohtauksen" että tuntu et kuolen siihen paikkaan.. Ei muuta ku lääkäriin taas. Sillo oli eka kerta ku sain sähköiskun. Se oli iha kamala kokemus. Pelotti nii paljon et mä itkin iha hysteerisena, nii hoitajat ku lääkäritki koitti mua rauhotella. En ees osannu hengittää happimaskilla!
Sen jälkeen alko pelko. Ton viidennen päivän jälkee mua on jysätetty viel kolmesti: 17., 27. ja 30.5. Joka kerta mua pelottaa enemmä ja enemmä.
- Entä jos kaikki ei menekää hyvin?
- Entä jos mä kuolen siihen?
- Entä jos mun sydän onki nii huonossa kunnossa ettei se kestä?
- Miltä kuolema tuntuu?
- Miten mun kaikki läheiset kestää jos mulle tapahtuu jotai?
Suurin pelko kuitenkin varmaan on nukkumaan käymisen pelko. Mua pelottaa nii kovasti käydä nukkumaa ku mä en uskalla aamulla herätä. Mun rytmihäiriöt nimittäi tulee aina yön aikana/aamulla. Aamusin en uskalla ees avata silmiäni, kuulostelen ensi vähä oloa. Mua on ruvennu nii paljo ahistamaa ku joudun töihi soittaa et sori, en tuu tänään(kään) töihin rytmien takia.. On ruvennu ahistaa koko touhu!
Tiedossa on operaatio, aikaa en vielä tiedä mutta kovasti toivon että se ois PIAN ja saisin mun elämäni takasin! Tää rajottaa nii paljon, vaikka pitäs koittaa ajatella toisin. Mitää en uskalla tehdä, mihinkää en uskalla mennä. Just viimeks eilen totesin et mä vietän nykyää enemmä aikaa sairaalassa ku kotona..
Mutta tässäpä tällanen pieni alku. Lisää tulee, toivottavasti ei pian(ainenka päivystyskuulumisia).. Mutta muita ajatuksia varmasti!
-E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienikin kommentti tekee mieleni iloiseksi :) kiitos :)